Keskustelua Jukka Rusasen kanssa

Jukka Rusanen keskustelee taiteestaan taidehistorioitsija ja kuraattori Ritva Röminger-Czakon kanssa. Read the discussion in English.

Ritva: Maaliskuussa 2020 Helsinki Contemporary -galleriassa pitämäsi yksityisnäyttelyn nimi oli ”Luonnos“. Nimi yllätti, sillä luonnoksellahan ymmärretään kuvataiteessa taiteellisesta ideasta tehtyä enemmän tai vähemmän tarkkaa hahmotelmaa, joka toimii usein pohjana myöhemmin syntyvälle työlle. Luonnokset ovat yleensä taiteilijan yksityistä, intiimiä aluetta. Niitä voidaan laittaa esillekin, mutta yleensä lopullisen teoksen rinnalle kertomaan taiteilijan käsialasta ja luomisprosessin kulusta. Miksi siis tämä nimeksi näyttelylle?

Jukka: Nimi liittyi ajatukseen, että en halunnut väittää tai julistaa teoksillani mitään lopullista, vaan tarjota ehdotelman. Halusin tietoisesti jättää asioita auki. Ajattelen, että taiteellinen prosessi on alati jatkuvaa, ja kaikki teokset ja näyttelyt ovat luonnoksia maailmasta. Halusin myös häivyttää itseni pois taiteilijan asemasta ”mestarina“:  sanoa, että tässä ovat teokseni, tapani nähdä ja kuvata, mutta se on vain yksi mahdollisuus, ei väite. Minulle on tärkeää, että keskitytään teokseen, ei tekijään, kuten nykyään usein tapahtuu. Lisäksi koin, että työssäni oli niin monta johtolankaa materiaaleista aiheisiin, että en halunnut alleviivata merkityksiä liiaksi.

Ritva: Viimevuotisissa teoksissasi onkin todella runsaasti luonnosmaisia elementtejä. Ne ovat myös huomattavasti hiljaisempia kuin aikaisemmat, jotka olivat hyvin ekspressiivisiä, voimakas- ja paksuvärisiä. Kompositiot ovat nyt niukempia, siveltimen- ja värinkäyttö on kokonaisuutena katsoen kevyempää ja ohuempaa. Mieleen tulevat jäljet jostakin. Toisinaan näyttää siltä, että olet pyyhkinyt osan jäljistä pois. Jotkut työt taas vaikuttavat melkein läpinäkyviltä, muutamien pintaa peittää ikään kuin värejä hillitsevä läpikuultava kuviteltu verho. Mistä tämä muutos kumpuaa?

Jukka: Minulla oli jo pitkään ollut halu hiljentyä ja näyttää siltä, että hiljaisuus on siirtynyt myös maalauksiini. Kuuntelin sisäistä ääntäni ja halusin edetä työskentelyssäni tavalla, joka tuolloin tuntui luonnolliselta.

 Väreillä on minulle voimakas psykologinen vaikutus. En yksinkertaisesti pystynyt käyttämään intensiivisiä, kovia värejä, vaikka käytin niitä ennen hyvinkin runsaasti. Eräästä työstä esimerkiksi minun oli pakko poistaa yksi pieni räikyvän kirkas punainen elementti, vaikka ennen maalasin taustoiksi kokonaisia voimakkaan värisiä pintoja. Minulla oli myös jonkinlainen tarve pestä ja puhdistaa maalauksiani, siksi hankasin niiden pintoja. Tämä kaikki liittyi siihen, että koin voimakkaan kriisin elämässäni ja se ulottui luonnollisesti myös työhöni. Minun oli vaikea ilmaista tunteita, ja maalauksessa tämä näkyi niin, että jäljen jättäminen itsestä tuntui ristiriitaiselta ja jopa raastavalta.

Ritva: Uusissa töissäsi voimakas värinkäyttö ja runsaat muodot ovat palanneet takaisin.

Jukka: Viimekeväisen näyttelyni jälkeen pidin pienen maalaustauon, mutta vallitsevan pandemian takia palasin työhön jo ennen kesää. Kun taas aloitin työskentelyn, minusta tuntui, että minun oli repäistävä itseni irti menneestä näyttelystä ja ikään kuin puhkaistava sen kupla ja liikuttava eteenpäin. Sitten vähitellen aloin tuntea tarvetta suorastaan läiskiä väriä, pääsin tilanteeseen ja maalausrytmiin, jossa maalaus tavallaan maalasi itsensä. Tämä oli myös pyrkimystä päästä eroon liiasta ajattelusta ja analyysista ja löytää intuitiivinen maaluksen tila. 

Ritva: Tuosta tulee mieleeni saksalaisen 2. maailmansodan jälkeisen informalismin suuri mestari Willy Baumeister, joka kirjoitti taideteoriallisen kirjan ”Tuntematon taiteessa“. Hänen mukaansa taiteilija ei voi hallita maalausprosessiaan, koska taiteella on omat voimansa, taiteilija on lopultakin vain näiden voimien välittäjä.  Oletko samaa mieltä? Voisitko hieman kuvailla oman työskentelysi luonnetta ja sitä kuinka kauan itse maalausprosessi kestää? 

Jukka: Taiteella on tosiaan puoli, joka kurottaa kohden jotain primitiivistä ja loogisen ajattelun ulkopuolella olevaa. Ilman sitä asioista tulee vain kuvia, tai objekteja, joiden nimittäjät voidaan purkaa sanoiksi. Tässä onkin taiteellisen työn suurin haaste ja palkinto samassa paketissa. Ymmärrän hyvin monia kipuilleita taiteilijoita, jotka ovat tietoisesti yrittämällä pyrkineet tähän sanomattomaan ja ovat siinä sekä onnistuneet että tuhoutuneet. Elämä kuitenkin koostuu useista eri osa-alueista ja taiteilijan tulisi olla tasapainossa näiden välillä, jotta maailma voisi avata tämän intuitiivisen puolensa. Minusta tuntuu siltä, että olen vasta opettelemassa tätä tasapainoa ja tutustumassa omaan tiedostamattomaani. Sen kyllä olen havainnut, että työni syntyvät usein impulsiivisesti, mutta monesti ajatustyö on kestänyt vuosia ennen kuin teos löytää oikean muotonsa tullakseen esiin.

Ritva: Sanoit, että työ synnyttää toisen, mikä viittaa siihen, että työsi syntyvät sarjoina. Onko näin?

Jukka: Työskentelen kyllä sarjoittain. Työskentelytapani on ollut aina sellainen, että kuljen monesta suunnasta kohti yhtä pistettä. Työskentelyprosessin kuluessa teokset vähitellen nivoutuvat toisiinsa ja syntyy jonkinlainen kertomuksen kaltainen kokonaisuus. Jos kyseessä on koko näyttely niin ajattelen, että se on yksi teos. On kiinnostavaa, millaisia mielleyhtymiä yksittäiset työt synnyttävät suhteessa toisiinsa. ”Luonnos”-näyttelyssäni oli suuri käsinkudottu pellavainen drapedia, jonka kommenttiparina toimi Virginia Woolfin muotokuva. Tämä oli minulle koko näyttelyn keskeisin sanoma. Nämä työt siis syntyivät toisistaan.

Ritva: Uusissa teoksissasi silmään pistää myös vihreän voimakas osuus, väri, jota aikaisemmin et ole paljoakaan käyttänyt. Liittykö tämä mahdollisesti muuttoosi Helsingistä Lahden seudulle, lähelle luontoa?

Jukka: Ehkä tavallaan. Kaupungissa on luonnollisesti kiinni urbaanissa kontekstissa. Maaseudulla kokee luonnon biologisen rytmin sekä sen värien ja valon kiertokulun intensiivisemmin. Vihreä on tietenkin elämän ja kasvun väri, mutta lopulta valitsin vihreän kuten yleensäkin teosteni värit intuitiivisesti, ja luultavasti alitajunnallani oli tarve tälle.

Ritva: Akateemisen taideteorian kiistakapula oli vuosisatojen ajan linjan ja värin suhde.  Linja oli värin niskan päällä, kunnes väri itsenäistyi modernismin myötä jopa omaksi teemakseen. Sinun teoksissasi ne ovat mielestäni tasa-arvoisia elementtejä. Mikä on sinun suhteesi niihin?

Jukka: Hmm. Mielenkiintoinen kysymys. Tätähän olemme käsitelleet kattavasti akateemisessa koulutuksessa, ja voin sanoa, että se oli hyvinkin värittynyttä maskuliinin ja feminiinin kamppailua. On myönnettävä, että olen käyttänyt tätä jaottelua myös hyväksi teoksissani. Tällä hetkellä en koe kuitenkaan sitä kovin tärkeäksi kysymykseksi. Ajattelen, että väri ja viiva ovat monella tavoin erottamattomat.

Ritva: Monia nuoria maalareita kiinnostaa virtuaalinen maailma, digitaalisen ja analogisen työskentelytavan yhdistely sekä erilaiset urbaanit alakulttuurit.  Sinua kiinnostaa kuitenkin itse maalaustaide, sen pitkä traditio ja maalauksen fyysinen rakenne, maalauksen klassiset lajityypit, kuten muotokuva ja asetelma, joita olet viime aikana käsitellyt. Voisitko kertoa hiemAN, mistä tämä kiinnostus tulee?

Jukka: Kiinnostukseni klassiseen maalaustaiteeseen syntyi Turun piirustuskoulussa vuonna 2004. Silloin tajusin, että klassisessa maalauksessa on jotain ideaalia. Siinä tavoitellaan absoluuttista kauneutta ja järjestystä. Se on ihanne ja perusta. 1800-luvulta lähtien maallistunut taide on kommentoinut sitä pyrkimällä siitä eroon tai kyseenalaistamalla sen. Toisaalta moderni, postmoderni ja nykyaika ovat syntyneet kulttuurillisessa jatkumossa, joten edes kommentoimalla ei pääse eroon klassisesta ihanteesta, sillä se asuu jo tietoisuudessamme. Toisaalta esimerkiksi ranskalaisessa rokokoomaalauksessa näen hyvin ristiriitaisia nimittäjiä, kuten klassisen ihanteen, mutta myös turhuuden ja turmeltuneisuuden aiheiden ylenpalttisessa lihallisuudessa ja keveydessä. Tässä on jokin yhteys myös nykypäivämme arvoihin.

Ritva:”Natura morte”, asetelma, akateemisen taidetradition vähiten arvostama lajityyppi on nykyään olemassa lähinnä joissain taiteen marginaaleissa. Mikä sinua siinä kiinnostaa?

Jukka: Asetelma tarjoaa kehyksen, jonka sisällä voi toimia, ilman että täytyy miettiä mitä maalata. Täytyy kysyä, miten maalata. Asetelma on sillä tavoin hyvä seuralainen, että siitä löytyy kokonainen maailma, johon voisi tutustua koko elämän. Itselleni se toimii parhaiten maalausharjoituksina ja mahdollistaa muidenkin ajatusten synnyn.  

Ritva: Entä muotokuva?

Jukka: Kuten asetelma, sekin liittyy traditioon ja tietenkin ihmisen kuvaukseen. Maalaan pääsääntöisesti naisten muotokuvia, lähinnä niiden taiteilijanaisten, joiden taide minua kiinnostaa. Heihin kuuluu Helene Schjerfbeck, jonka vaikuttavia omakuvia olen tulkinnut useamminkin.

Uuden tutkimuskohteen olen löytänyt Louise Bourgeoisin kasvoista. Tuntuu, että nuo kasvot ovat melkein ehtymätön lähde elettyä elämää ja ihmisyyttä. Hänen taidettaan ihailen suuresti, koska se on syntynyt taiteilijan sisäisestä pakosta. Mielestäni kiteytyneestä taideteoksesta pitäisi näkyä, että se on tekijälleen välttämättömyys, muuten kysymyksessä on helposti vain kuva, jossa taiteilijan pyrkimykset ovat teoksen ulkopuolella. En kuitenkaan osaa vielä sanoa miksi olen päätynyt työstämään toisten oma- ja muotokuvia. Se saattaa olla sellainen prosessi, jonka merkitys avautuu vasta ajan saatossa.

Ritva: Olet puhunut myös lähtökuvasta. Mitä sillä tarkoitat?

Jukka: Jo opiskeluaikana kuvaluennot olivat minulle tärkeitä. Edelleenkin selaan mielelläni taidekirjoja. Yhtäkkiä huomaan, että alan kiinnittämään huomiota aivan eri maalauksiin tai yksityiskohtiin, kuin niihin, joiden luulin itseäni kiinnostavan, tai näen kuvissa eri asioita kuin aikaisemmin. Tutkin rytmejä ja muotoja, jotka eivät varsinaisesti ole teoksen aihe, tai vaikkapa kehon eri osien välisiä suhteita. Näistä hahmottuu lähtökuva, jonka pohjalta voi syntyä uusi versio jostain maalauksesta. Lähtökuva saattaa tuottaa myös vain ajatusyhtymän, joka johtaa eteenpäin.

Ritva: Olet tehnyt myös runsaasti tekstiiliteoksia. Tekstiilihän liittyy voimakkaasti käsityöperinteeseen. Yleensäkin tunnut olevan kiinnostunut käsityötraditioista: kudot pellavakankaita, mattoja ja kävit lisäksi viime vuonna ryijy- ja keramiikkakurssilla. Kerro vähän tästä puolestasi?

Jukka: Olen tehnyt käsitöitä aina. Arvostan käden taitoja. Niissä on jotain nöyrää ja ikiaikaista. Opiskelujeni alussa tein esinekoosteita ja käsitöitä ja yhdistelin niitä. Vasta kun pidin ensimmäisen näyttelyni, aloin toden teolla maalata, koska käsitin, että maalaus on niin sanotusti ”korkeaa taidetta“ ja että sitä pitää tehdä. Nähtävästi elämänkokemuksen myötä olen palannut juurilleni. Tarvitsen maalaamisen rinnalle virikkeitä sen ulkopuolelta. Käsityötekniikkaa voi hallita paremmin kuin maalausta, siksi se sopii minulle.

Pellavakankaita olen kutonut, koska pellava liittyy suomalaiseen traditioon, mutta myös maalauksen materiaaleihin. Minua kiehtovat myös sen maanläheiset sävyt, jotka varioivat liotuksesta riippuen. Nämä rehelliset, hiljaiset sävyt rauhoittavat minua. Sinänsä en näe kuitenkaan maalauksissani ja tekstiilitöissäni mitään suurta eroa. Kummassakin on idea ja toteutus. Olen kuitenkin alkanut viime aikoina arvostamaan myös maalauksessa sen käsityöpuolta. Maalaukset ja tekstiiliteokset tukevat toisiaan, ja haluaisin niiden käyvän tasapainoista vuoropuhelua keskenään. En halua, että ne jollain tavalla jyräävät toisensa. Olen myös huomannut, että tarvitsen työskentelyssäni kumpaakin jaksoittain.

Mitä tekstiiliin tulee, minulla on tarkoitus opiskella ensi talvena kankaansidontaa ja tehdä sitten uusia kokeellisia teoksia. 

Ritva: Voitko mainita joitain sinulle erityisen tärkeitä aikakausia maalauksen historiassa?

Jukka: Minua kiehtovat 1700-luvun ranskalaiset rokokoomaalaukset, niiden kepeys ja turhamaisuus. Minua kiinnostaa koko tuo aikakausi, joka päättyi Ranskan vallankumoukseen.

Myös Suomen taiteen 1900-luvun vaihteen kultakausi on minulle tärkeä, ennen kaikkea sen lyhyen ”puhtaan paletin” kauden maalaukset ja niiden aihepiiri. Tuon ajan taide on sitä paitsi määritellyt voimakkaasti meidän kulttuurillista identiteettiämme. Kultakauden naismaalarit, kuten Helene Schjerfbeck ja Ellen Thesleff  kiinnostavat puolestaan minua, koska he kulkivat omia teitään eivätkä maalanneet esim. suuria kansalliseepos Kalevalan teemoja.

Ritva: Esittävän ja ei-esittävän välille määriteltävien teosten yhteydessä olen usein kuullut katsojien kysymyksen: ”Mistä tietää, että tämä teos on valmis?” Miten sinä vastaat tähän omien töittesi suhteen?

Jukka: Sitä on vaikea selittää. Se on sisäinen tunne, joka syntyy prosessin kuluessa. Se on jopa fyysinen tunne, että nyt kaikki on kohdallaan.

Ritva: Kiitos Jukka keskustelusta 

Ritva Röminger-Czako, taidehistorioitsija, kuraattori