Pilvi Kalhama: Mikä on tärkeää? Jukka Rusasen maalaus nykyhetken kuvauksena

Taiteentutkija ja EMMA – Espoon modernin taiteen museon johtaja Pilvi Kalhama kirjoittaa Jukka Rusasen maalaustaiteesta.

Read the text in English.

Taiteilija Jukka Rusanen on käsitellyt tuotannossaan aina maalauksen olemusta. Tuoreimmissa teoksissaan hän pureutuu yhä syvemmälle maalausta koskeviin kysymyksiin. Meillä katsojilla on luonnollisesti tiettyjä mielikuvia siitä, mitkä ovat maalauksen tunnusmerkkejä. Rusanen venyttää näitä käsityksiä monin tavoin, kuten laventamalla maalausta tilallisesti, tai hyödyntämällä maalausta tietyllä tavalla esityksen kaltaisena välineenä. Osassa uusia teoksiaan hän vapauttaa maalauksensa muodon. Silloin saatamme kohdata installaatioksi ja veistoksen kaltaisesti, kuin ohimennen tilaan hylätyn, työstetyn maalatun kankaan. Tosiasiassa yksityiskohdat ovat täsmällisesti mietittyjä ja niitä tulee lukea merkitsevinä eleinä – kuin siveltimenvetoina.

Teosparissa Pinta ja Kohde Rusanen tarkastelee maalauspinnan ja veistoksen välistä dialogia. Osat ovat katsojaan nähden kookkaita, toisiinsa nähden tasavertaisia. Seinällä olevan maalauksen edessä on nukkehahmo, jonka päällä on kudottu pellava. Se on hieman keskivertokokoista ihmistä korkeampi ja joudumme mielikuvittelemaan sen, mitä kankaan alla on. Etäännytetty hahmo viestii uskonnollista tunnelmaa. Siksi siinä on häivähdys jotain pelottavan oloista, ihmistä suurempaa. Klassiset uskonnolliset maalaukset ja veistokset tavoittelivat eittämättä aikalaiskatsojissaan samankaltaista tunnetta: teoksen äärellä koettavaa inhimillisyyden pienuutta, jumalan suuruutta, taiteen kerronnan painokkuutta. Etäännytyksen avulla katsojasta tulee tarkkailija, mutta nykykatsoja on samalla valveutuneempi kyseenalaistamaan tarjottua asetelmaa ja narratiivia. Suurikokoisuus, asetelmallisuus ja tietyllä tavalla sen klassisuus ylevöittää ja etäännyttää. Huomio kiinnittyy taiteen taakse: historiaan, tekotapaan, taiteilijan intentioihin ja visuaalisiin viittauksiin.    

Matka täydelliseen maalaukseen

Maalauksen olemusta etsiessään Rusanen näyttää viime aikoina asettaneen itselleen yhä vaativamman tehtävän: hän palaa toistuvasti pohtimaan maalauksen ydintä sen kaikkein vaikeimmassa muodossa – perinteisen, tutun kiilakehyksen ympärille pingotetun kankaan pinnalla, jossa sen olemusta on etsitty vuosisatoja. Herää kysymys, voiko maalaustaiteen suuria mestareita selättää.

Jokainen Jukka Rusasen uusi maalaus on puheenvuoro maalaustaiteen historiassa eikä teosten ymmärrystä voi irrottaa tästä viittausten, suhteiden ja teosten keskinäisten keskustelujen verkostosta. Yksittäinen ja yksilöllinen maalaus on aina historiaan sijoitettuna monien osien ja kertomusten summa. Rusasen irrottaessaan otteensa teoksesta sen valmistuttua ja päätyessä vuorovaikutukseen katsojan kanssa jatkuu teoksen tarina maalaustaiteen ikiaikaisessa kertomuksessa.

Välillä Rusanen näyttää taiteen muodolliset kytkökset historiaansa häpeilemättömänä ja peittelemättömänä. Hän muistuttaa, että maalauksen voi toteuttaa noudattamalla vaikkapa perinteistä genreä, asetelmaa. Kuka tahansa, sunnuntaimaalarikin tunnistaa asetelman lähtökohdakseen. Rusasen installaatio Sunnuntaimaalaus on juuri esillepanonsa myötä merkityksiä katsojalle rakentava teos. Huomaamme, että maalauksen ydin on jälleen jossain muualla kuin itse kuvassa. Rusanen palaa tuotannossaan usein maalaustaiteen lajityyppeihin, kuten asetelmaan tai muotokuvaan. Yksi tietty maalaustaiteen esikuva on ollut taiteilijalle läpi vuosien ylitse muiden: ”Palaan aina uudelleen tähän yhteen maalaukseen, Da Vincin Luolamadonnaan. Syy siihen on sen täydellisessä kompositiossa”, hän kertoo. Da Vincin teos on eräänlainen muotokuvan ja asetelman hybridi. Myös alkuperäisiä Luolamadonna-teoksia (italiaksi Vergine delle rocce) on oikeastaan kaksi. Rusasen kohdalla Maalaus on periaatteessa aina ”kopio” – eli uusi toisinto – kaikista aiemmista maalauksista.

Palaamalla kyseiseen arkkityyppiseen teokseen Jukka Rusanen etsii eräällä tavalla maalauksen täydellisyyttä. Se, mitä etsinnästä kuitenkin paljastuu, on tietty nyrjähdys. Täydellisyyttä ei kenties voi saavuttaa, tai sitä ei enää meidän maailmanajassamme ole olemassa. Täydellisessä maalauksessa ja täydellisessä maailmassa voisimme pysähtyä. Täydellisen maalauksen illuusio voisi luoda tunteen siitä, että maailma on paikoillaan. Juuri nyt kaipaamme kipeästi tätä tunnetta. Totta on kuitenkin vain matka sitä kohti. Meillä ei ole lopputulosta (eikä siten täydellistä maalausta) vaan vain keskeneräisiä pisteitä matkalla. Tässä ajattelussa maalaus on tulkinta siitä hetkestä, kun sitä on tehty, kun se asetetaan tarkasteltavaksi, kun sitä katsotaan, kun sitä tulkitaan tai siitä kirjoitetaan...

Siinä missä teoksen Kohde hahmo on peitetty, myös maalauksessa oleva kuva on ehkä lopulta peitettävä kokonaan. Miksi? Koska on jätettävä tilaa ideoille, tulkinnalle, mielikuvitukselle ja vapaalle ajatukselle. Vain mielessämme voimme pysähtyä ja pitää maailmaa paikoillaan, jos vain haluamme. Teoksessa Kadonneet kuvat Rusanen on peittänyt kuva-alan pellavakudoksella. Hän raottaa maalauksesta vain pieniä aloja pintaa ja reunaa. Maalauksen täydellinen kuva on kuviteltava.   

Maalauksen merkitys

Rusasen taiteessa korostuvat kaksi ääripäätä: mielen työ ja käsillä tehty työ. ”Käsillä tekeminen on muuttanut koko ajatukseni maalauksesta”, Rusanen kertoo. Toki maalaustaide klassisimmillaankin on käsin tehtyä, mutta Rusasen tapauksessa uusi ulottuvuus on tullut maalauskankaan ytimeen mitä konkreettisimmin uppoutuen: perinteisen pellavankudonnan taidon opettelusta ja työstämisestä. Kun Rusanen kahdet kangaspuut omaavalla työhuoneellaan kutoo määrätietoisesti, monotonisesti ja rutinoituneesti kymmeniä metrejä pellavakangasta maalauksiaan varten, on hän niin syvällä maalausprosessin ja työn ytimessä kuin vain voi. Taiteilija on ottanut tehtäväkseen valtavan urakan. Näin toteutettuna maalauksen valmistamiseen kuluu loputon määrä tunteja, päiviä ja kuukausia. Ajan kuluminen, tekeminen, työläys ja materiaalin hidas työstäminen tulevat osaksi maalauksen syvintä ydintä. Samalla tämä muuttaa käsityksemme kuvan merkityksestä Rusasen maalauksessa, kun Maalauksen täydellisen kuvan ja komposition etsintä saa aivan uudenlaisen muodon: Tärkeämpää kuin kuva, on tietoisuus teoksen valmistamisen polusta. Tärkeämpää kuin kuva, on itse pellava, teoksen materiaali ja fyysisyys. Kestävänä luonnonmateriaalina pellava palauttaa teoksen arkeen, tähän hetkeen.

Rusanen saa kysymään, mihin tarvitsemme maalausta ja mikä on sen tehtävä. Onko maalaus meille elintärkeä kulttuurinen merkki, jälki ihmisestä maailmassa, ajatustemme heijastaja, kultivoija vai mitä se on? Huomaan ajatuksissani toivovani: eihän se vain olisi uusi kuva muiden joukossa, uusi kuvitettu tavara muiden joukossa.

Tavaraa pursuaa ja usein tuntuu, että ihmiset ovat tietyllä tapaa menettäneet sielunsa sen määrättömyyteen. ”Maalaus on arvoitus, mutta sille ei voi antaa liikaa valtaa”, sanoo taiteilija ja jatkaa: ”taiteilijalla pitäisi olla sielu”. Tuntuu kuin hän kävisi itse tekijänä jonkinlaista kamppailua maalauksensa kanssa siitä, että maalauksella olisi merkitystä, ja siksi, että taiteilijuudella olisi merkitystä. Samaa kamppailua koen teoksen katsojana, ihan vain nykyajan ihmisenä. Kun katsomme Rusasen uusia teoksia ja oikeastaan koko hänen tuotantoaan, huomaamme, kuinka paljon maalauksella voi tehdä. Ei ole yhtä totuutta. Siksi huojennun huomatessani, että Maalausta katsoessani ja sen kohdatessani se saa kysymään, mikä on tärkeää. Rusasen Maalaus kirvoittaa näin ehkä yhden nykyaikamme tärkeimmistä kysymyksistä esiin.  

FL Pilvi Kalhama on taiteentutkija ja EMMA – Espoon modernin taiteen museon johtaja.

Kaikki esseessä mainitut Jukka Rusasen teokset ovat vuodelta 2024.